Ammattiorkesteri on kilpailtu työpaikka ja erityislaatuinen työympäristö. Konserttiyleisölle välittyvän glamourin, huippuunsa hiotun asiantuntijaosaamisen ja musiikin taian takana orkesterimuusikon työ on arkista ja intensiivistä harjoittelua, pitkäjänteistä seurustelua pääosin yksin oman instrumentin kanssa.
Muusikkous on leimaava osa identiteettiä –pitkäjänteinen matka, joka on alkanut usein jo kolmi- tai viisivuotiaana. Tie ammattimuusikoksi on antoisa ja rikas, mutta haasteellinen. Soittajalla täytyykin olla sisimmässään suuri halu ja palo musiikin tekemiseen. Opinnot ohjaavat pyrkimään virheettömään ja täydelliseen suoritukseen ja sama paine jatkuu työelämässä. Muusikoksi kasvamisessa korostuu kilpailu ja korkea vaatimustaso, jota tukee myös äärimmilleen kilpailutettu työhönottomenetelmä.
Orkesterityössä on sisäänrakennettuna tiettyjä paradokseja. Sooloilulle ei ole tilaa, mutta päästäkseen ammattilaisorkesteriin soittamaan vaaditaan muusikolta solistitason osaamista. Pääosa työskentelystä tapahtuu hyvin aikataulutetusti ja kurinalaisesti kapellimestarin käskyvallan alaisuudessa. Tehtävät ja työskentelytavat ovat tarkoin määriteltyjä. Tällaisten tarkkaan asetettujen raamien sisällä (missä virheitä ei saisi tapahtua), edellytetään muusikoilta heittäytymistä, eläytymiskykyä ja sielun peliin laittamista. Paradoksaalista tämäkin: usein minuuden ja itsearvostuksen uhkat tuntuvat kumpuavan pääosin muualta kuin yleisöstä, nimittäin kollegoiden taholta ja muusikoilta itseltään.
Vastaanotollani kuulen soittajilta voimakasta itsekriittisyyttä, huonommuuden tunteita, vertailua ja koettua arvostelua kollegoiden taholta. Työssä on läsnä turvattomuuden tunteita, esiintymisjännitystä, ahdistusta, uupumista ja kipujen kanssa pärjäämistä. Rima on korkealla ja oma sisäinen vaativuus edellyttää priimaa joka kerta. Vaikka edellä mainitut ilmiöt ovat pitkälti kaikkien tavoittamaa todellisuutta, soittajat eivät niistä juurikaan yhdessä puhu. Pärjääjän ja onnistujan rooli on vahva ja vaikeat tunteet ja ajatukset kohdataan pääasiassa yksin.
Työn korkealle koetusta mielekkyydestä ja tekemisen palosta huolimatta orkesterin arjessa ilmenee monenlaista jännitettä ja vuorovaikutusongelmaa. Hierarkia ja istumajärjestys määrittävät orkesterissa voimakkaasti valta-asetelmia, vuorovaikutusta ja tiedonkulkua -tiedostetusti ja tiedostamatta. Lisäksi iso joukko taiteilijoita työskentelee fyysisesti samassa, usein ahtaassa tilassa. Näin soittaja altistuu ympäröiville tapahtumille ja tunnelmille, joutuen haluamattaankin osaksi hankauksia ja ristiriitoja. Huonoa käytöstä siedetään hyvinkin pitkälle, usein tämä laitetaan ”taiteilijuuden” piikkiin. Palautteen anto ja –vastaanottaminen ei ole aina helppoa sekään.
Orkesterin tekee taidokkaaksi muusikkojen, sekä tietenkin kapellimestarin, taito kuunnella ja reagoida impulsseihin temposta, äänenväristä, dynaamisista vaihteluista, artikulaatiosta ja muista musiikillisista elementeistä. Orkesterissa soittaminen perustuukin soittotaitojen ohella hyvin pitkälle välittömään ja intuitiiviseen reagointiin, kykyyn lukea muita ihmisiä ja ennakoida heidän tekemisiään. Orkesterityössä suuri osa vuorovaikutuksesta tapahtuu nonverbaalisen viestinnän kautta: ilmeiden, eleiden, liikkeiden, kehon asentojen, jopa hengityksen välityksellä. Tämä sisältää aina myös väärintulkinnan vaaran.
Yhteisölliselle luovuudelle ja henkilökohtaiselle heittäytymiselle välttämätön perusta on luottamus kyseiseen yhteisöön ja toisiimme ihmisinä. Luovuus on myös hyppy tuntemattomaan ja ilman luottamusta, emme ota tätä riskiä. Tunteena pelko sulkee pois ja epäluottamus estää heittäytymisen.
Psyykkisen valmennuksen tehtävä on auttaa saamaan yksilöllinen ja yhteisöllinen kapasiteetti parhaalla mahdollisella tavalla käyttöön. Psyykkinen valmennus voidaan suunnata paitsi yksilöille, myös tietyn ryhmän tai koko työyhteisön tueksi. Työssä näyttäytyviä hankalia tunteita, jumeja ja epävarmuuksia on usein hyödyllistä työstää yhdessä ja vapauttaa tätä kautta voimavaroja käyttöön. Psyykkisen valmennuksen avulla voidaan lisätä keskinäisen luottamuksen ja arvostavan vuorovaikutuksen rakentumista. Sen avulla voidaan löytää uusia ja rakentavia suhtautumistapoja esimerkiksi virheisiin tai esiintymiseen liittyen. Psyykkisen valmennuksen keinoin on löydettävissä myös työkaluja rentoutumisen, stressinhallinnan ja läsnäolon vahvistamiseksi.
Muusikoille ja yleisölle koskettavimpia hetkiä ovat ne, jolloin soittajat unohtavat itsensä, antautuvat ja uskaltautuvat olemaan yhtä musiikin kanssa. Tällöin esityksen intensiivisyys voi nousta aivan uusiin sfääreihin. Psyykkinen valmennus on oiva apu tämänkaltaisen mentaalisen työskentelytilan luomisessa, jossa työn ilo, energisyys ja heittäytyminen mahdollistuvat. Tällöin koko orkesterin voimavarat saadaan valjastettua yhteisiin onnistumiskokemuksiin ja siihen oleellisimpaan, josta myös työn mielekkyys kumpuaa: musiikkiin.
Kirjoitus julkaistu alunperin Taiteilijoiden psyykkinen valmennus-sivustolla: https://taiteilijoidenpsyykkinenvalmennus.com