Tove Jansson kuvaa lapsuutensa taiteilijajuhlia muistelmateoksessaan Kuvanveistäjän tytär:
“Joskus minä heräsin yöllä maailman kauneimpaan musiikkiin, balalaikan- ja kitaransoittoon. Isä soitti balalaikaa ja Cawan (Alvar Cawén) kitaraa, he soittivat yhdessä ja hyvin hiljaa, melkein kuiskaten, kumpikin oli jossain kaukana ja sitten he tulivat lähemmäksi ja toinen teki toiselle tilaa, niin että joskus oli kitaran vuoro ja joskus balalaikan.
He soittivat lempeitä ja surumielisiä lauluja asioista, jotka sen kuin jatkuivat jatkumistaan ja joille kukaan ei mahda mitään. Sitten he villiintyivät ja Marcus särki lasinsa. Mutta hän ei koskaan särkenyt enempää kuin yhden ja isä piti huolen siitä, että hän sai aina lasin, joka oli halpaa lajia.
Tupakansavu kellui harmaana sumuna katonrajassa minun makuuparveni kohdalla ja se sai kaiken tuntumaan vieläkin epätodellisemmalta. Me olimme merellä, tai ehkä korkeiden vuorten keskellä, ja minä kuulin kun he huusivat toisilleen sumun halki ja kuulin kun tavarat putoilivat, ja melun takaa tulivat balalaikan ja kitaran aallot vuoroin heikompina ja vahvempina.
Minä rakastan isän juhlimisia.”
Vaikka tupakansavu katonrajassa ei kuulosta järin houkuttelevalta, Toven kuvaus on lumoava esimerkki siitä mihin huimiin seikkailuihin mielikuvitus voi meidät viedä. Tovella vaikutti olevan kyky vaalia kuvittelukykyään läpi elämänsä ja hänen taiteensa – kirjat sekä kuvataide, liikuttavat ikään katsomatta.
Omassa työssäni olen tehnyt monesti havainnon, että me aikuiset kadotamme herkästi kykymme kuvitella. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että koemme olevamme jumissa jossain mikä ei palvele hyvinvointiamme: työpaikassa missä koemme ettei osaamistamme arvosteta tai parisuhteessa missä tunnemme ettemme tule kohdatuksi. Meistä tulee passiivisia oman elämämme sivustakatsojia, emme näe ulospääsyä tilanteesta. Tällöin ensimmäinen asia on vaihtoehtoisen näkymän kuvitteleminen: miten tilanne voisi olla toisin, mikä olisi ensimmäinen askel kohti tätä? Miltä tuntuisi elää tätä toisenlaista näkymää?
Helsingin taidemuseossa HAMissa on esillä Toven freskoja ja muuta tuotantoa, kannattaa käydä katsomassa. Taide jos mikä ruokkii kuvittelukykyä, hyvinvointia ja luovuutta.
Me aikuiset vasta satuja tarvitsemmekin.